Berkeley. Lipunmyyjä puhaltaa lapsille pitkiä taikuri-ilmapalloja. Niistä ei taivutella koiria tai päivänkakkaroita. Hobitin mittaiset pötköt muuttuvat lasermiekoiksi, joilla käydään näennäisen väkivaltainen mittelö.
Räkä roiskuu, kun supersankarit lentävät ulottuvuudesta toiseen. Beatboxatut ääniefektit sulautuvat pehmeään puheensorinaan. San Pablo avenuen varrella sijaitsevassa puutalossa kaikki on jotenkin nuhjuisen siistiä – tai siistin nuhjuista, harkitun silottelematonta. Ashkenazin tavaramerkki.
Jokasunnuntaiseen lastenkonserttiin pilttinsä raahanneet äidit ja isät ovat pukeutuneet hamppupaitoihin ja vaelluslenkkareihin. Kukkaissukupolven jälkeläisiä, perillisiä, miksi heitä nyt kutsuisi. Pienimmät hipinretaleet on puettu harkitun rosoisesti. Hiusten on annettu kasvaa pituutta ja takkuuntua juuri sopivasti, mutta ne ovat puhtaat.
Tapahtumakalenterin mukaan klubin ohjelmatarjonta on kokonaisvaltaisen alternatiivia. On balkanilaista musiikkia ja tanssikursseja, jazzia, afroa, progea, retroa ja reggaeta. Tänään musisoivan Andy Z & The Andyland Bandin biisien nimet ovat osastoa ”Alien girlfriend” ja ”I’m a geek.” Hipit!
Berkeleyn sanotaan olevan kupla, joka ei ole oikeaa Amerikkaa vaan liberaali, akateeminen hippikylä huomattavasti hintavamman San Franciscon ja maan toiseksi vaarallisimmaksi kaupungiksi tituleeratun Oaklandin naapurissa. Ashkenaz on kansalaisaktivistihenkinen retrokupla tuon akateemisen kuplan sisällä. Tällaista on ytimen ytimessä.
Seinät on tapetoitu vastarintajulisteilla. Vastustetaan Ronald Reagania, ylistetään Martin Luther Kingiä. Ihmisoikeudet. Tasa-arvo. Vietnam. Nicaragua. Väli-Amerikka. Ken Saro-Wiwa. Che Guevara.
Nelson Mandelan vapauttamista vaativan banderollin äärellä lankean nostalgian pauloihin. Kaipaan pillifarkkuihin pukeutunutta nuorta Bonoa pitämässä kymmenen minuutin poliittista puhetta apartheidia vastaan. Hymähdän mielikuvalle Bob Geldofista, jolla on parta ajamatta ja hampaat pesemättä. Hänkään ei ole täällä tänään, mutta moni muu on.
Tästä saattaisi tulla mieleen Helsingin Tavastia-klubin lastenkonsertit, mutta syventyneen retronostalgiani ansiosta on hankala eläytyä ikääntymistään vastaan kapinoiviin isiin ironisissa viiksissään haisemassa vanhalta viinalta ja teeskentelemässä, että pulla ja pillimehu maistuvat tosi hyvältä. Jos Tavastian lapset pissatetaan samassa ureanhajuisessa mukavuuslaitoksessa jossa rokkarit ovat edellisenä iltana ruiskineet pitkin lattioita, Ashkenazin vessassa tuoksuu kukkasilta – tai kukka, kuten edellisellä visiitilläni.
Se oli ukkoporukalla läheisessä panimoravintolassa vietetty tarinatuokio, jonka piti olla päättymäisillään, kun San Pabloa ylittäessämme silmään pisti syysillan usvan läpi hohtanut neonvaloista kyhätty peace-merkki. Päätimme vilkaista, sillä sisältä kuului soittoa.
Oven edessä oli ehtoopuolelle ehtineitä hopeahapsisia ja pitkäpartaisia herroja tupakalla. Sukelsimme sankan ja ruohonkatkuisen savun läpi sisäpuolelle. Stagella oli bändi, joka veivasi tutun kuuloista junnaavaa, päättymätöntä kitarasooloa. En heti kättelyssä saanut kiinni, mistä oli kyse. Pian selvisi, että lauteilla oli yksi Bay Arean monista Grateful Dead -tribuuttibändeistä. Kitaravirtuoosinsa mukaan nimetty Stu Allen & Mars Hotel. Yleisön keski-ikä oli korkeahko ja tunnelma käsin kosketeltavan kosminen. Yksi rouvista yritti lähestyä korkeampia värähtelytasoja pyörimällä Dead-covereiden tahdissa käsi kohti taivasta kuin dervissi.
Sunnuntai-iltapäivänä tunnelma on paremmin lasten silmille, korville ja nenälle sopiva. Sanfranciscolaisen singer songwriter Andyn bändiin kuuluu artistin vaimo, tytär ja tämän kaveri. Kotoisaa. Kun puetaan päälle hassut vaatteet ja ripotellaan lavan reunalle hieman ripokirjavaa rekvisiittaa, niin paketti on valmis.
Nuori seuraherrani on konsertin varautunein katsoja, vaikka reipas mutta maltillisella volyymilla soitettu rokki vie muun lyhytkasvuisemman yleisön mennessään. Minun huomioni taas kiinnittyy paikan kapinahenkiseen dekoraatioon.
Voi kun osaisin selittää, miksi isä näyttää emotionaalisen poissaolevalta skannatessaan puhelimen kameralla seinille ripustettuja ANC-tukijulisteita ja muita kellastuneita kannanottoja. Maailmaa jota ei enää ole.
Bändin setti loppuu. Olen juuri ehdottamassa rattaisiinsa huilaamaan istahtaneelle nuorukaiselle kotiin lähtöä, kun huomaan hänen nukahtaneen.
Työnnän vankkurit varovasti ulos. Viilentynyt alkuillan ilma tuoksuu valtamereltä. Puhuri tulee tänäänkin ulapan suunnalta ja kannustaa kiskaisemaan tuulitakin vetskarin kiinni. Kotona vedetään jalkaan villasukat.
24. Marraskuuta 2013
Ruutuvihko on kuva– ja portfolio-painotteisen blogini päiväkirja. Inspiroidun mielenkiintoisista paikoista, ihmisistä ja ilmiöistä. Vietän välivuotta ja työstän kirjaprojektiani Kalifornian Berkeleyssä kesäkuun 2014 puoliväliin asti, jonka jälkeen palaan kotikaupunkiini Helsinkiin.
Miikka Järvinen 